Tempputurpakooste

Soma hörökorva. Kuva: Ari K.

Noniin. Tässä välissä olen ehtinyt temppuilla tamman kanssa jo kolme kertaa sillä tuloksella, että tamma näyttää vihdoin ehdollistuneen naksutteluun.

Päätin jättää kosketuskepin toistaiseksi kokonaan pois pelistä, koska tamma selkeästi paineistui siitä sitten loppupeleissä kuitenkin liikaa. Itsepintaisesti jatkoin kuitenkin naksuttelua ja jokaisesta naksusta annoin namin.  Sillä lopputuloksella, että tamma rupesi naksahduksen kuultuaan jo odottamaan sitä herkkupalkkaa. Työvoitto!

Ensin ajattelin josko opettaisi tamman kohdentamaan liikkeensä (koskettamaan turvallaan) mun kättä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että siinä on liian suuri näykkimäänoppimisen vaara ja päätin hylätä ajatuksen liikkeen kohdentamisesta kokonaan, toistaiseksi.

Pari viikkoa sitten pääsin kahtena peräkkäisenä päivänä naksuttelemaan tammalle ja se tuntui olleen hyödyllistä tuon ehdollistumisen suhteen. Eilen olikin sitten viimeisin tempputuokio ja alkuun mietin että mitäköhän siitä oikein tulee.

Tamma oli hyvin säpsyllä päällä ja sai hirveät hepulit kun sitä harjatessani vahingossa “sähkötin” sitä. Tamma toisinsanoen sai staattisia sähköiskuja minun kädestäni/harjasta ja oli niin tormakkana että! Olin eilen myös ensimmäistä kertaa tamman kanssa temppuilemassa ilman apukäsiä, joten siinä oli taas yksi oppimisen paikka allekirjoittaneelle.

Noh, päätin kuitenkin ottaa riskin ja kaivoin naksuttimen esille. Tamma olikin ihan innoissaan! Kaikki säikkymiset ja muut hötkyilyt unohtuivat samantien, kun tamma pääsi kunnolla keskittymään. Oltiin aluksi sisällä tallissa niin, että tamma oli löyhästi kiinni seinässä, toiselta puoleltaan.

Tempputurpa harjautuu ja karvaa lähtee. Huh! Kuva: Ari K.

Päätin aloittaa helposta perustempusta eli kumartamisesta. Siinä hevonen laittaa päänsä syvälle etujalkojen väliin ja “kumartaa”. Tarkoituksena olisi että lopulta tamma kumartaisi pienestä käsimerkistä niin, ettei allekirjoittaneen tarvitse viedä kättään hevosen etujalkojen väliin “houkuttimeksi”. Hienosti päästiin alkuun ja tamma selvästikin on hoksannut naksuttimen tarkoituksen. Joka kerta kun naksautin, laittoi tamma nimittäin jo valmiiksi ylähuulensa ojoon ja odotti herkkupalkkaa. 😀

Sisätemppuilun jälkeen päätin lähteä vielä kokeilemaan miten sama homma sujuu ulkona, ilman ylimääräistä apukäsiparia. Ulkona oli tuulinen ilma, mikä osaltaan esti tamman täydellistä keskittymistä. Tuulinen sää ei kuitenkaan ollut se pääsyy miksi tamma ei ulkona ollessa ollut laisinkaan tempputuulella.

Se nimittäin kyllä yritti ja olisi halunnut kumartaa, mutta päässä ollut naruriimu kasasikin tamman turvan päälle niin paljon painetta, että tamma ei halunnut lähteä kumartelemaan sitä painetta “vastaan”. Hoksasin tämän vasta jälkikäteen, kun vein tamman sisälle. Vaihdoin sille päähän tavallisen riimun ja johan alkoi temppuilukin taas maistua. Tamman silmiin syttyi sellainen “varsamainen” innostuneen tekemisen pilke. 🙂

Eli jatkossa kun/jos olen yksin liikenteessä temppuiluaikeissa, tulen pitämään tamman päässä ihan tavallista riimua. Jos meitä temputtajia on kaksi, on helpompaa sen naruriimunkin kanssa, kun hevoselle voi antaa enemmän liikkumavaraa narun kanssa. Nyt kuitenkin kun käsiä oli vain kaksi kappaletta, oli se narun kanssa venkslaaminen huomattavasti haastavampaa. Siksipä naruriimu jää narikkaan aina jos olen yksin tamman kanssa.

Eli tähän pisteeseen olemme edenneet ja tästä pisteestä onkin sitten hyvä jatkaa kohti tulevia tempputuokioita! Kuvia ei valitettavasti tälläkertaa noita kahta kännykameraräpsyä lukuunottamatta ole, sillä armas luottohovikuvaajani Mila on Savossa koulukurssilla.

Yhteenvetona menneistä tempputuokioista:

• Temppuilua kannattaa mahdollisuuksien mukaan harrastaa useassa erilaisessa paikassa. Näin hevonen tottuu luontevasti temppuiluun ja naksutteluun eri ympäristöissä.
• Naruriimu saattaa temppuillessa olla liian “vahva” vehje herkälle hevoselle etenkin, jos temput vaativat hevosen päältä ja kaulalta laajoja liikeratoja/taivutuksia.
• Liikkeen kohdentamista omaan käteen ei kannata harjoitella ainakaan ensimmäisenä temppuna hevosen kanssa, sillä näykkimäänoppimisvaara on suuri.
• Muista tarkkailla ja lukea hevosta, se kyllä kertoo sinulle että mitä mieltä on mistäkin asiasta.

Tempputuokio osa 2

Kaikki kuvat © Mila J.

Eilen oltiin jälleen Milan kanssa tallilla. Suunnitelmissa oli naksutella tamman kanssa jälleen. Tammalla oli kyllä alusta asti hieman ruttuturpa-päivä, mutta lähdettiin sitten kuitenkin kentälle katsomaan missä mennään. Tällä kertaa tamma nyt sitten alkuun pelkäsi naksutinta, joten otettiin askel taaksepäin ja laitettiin keppi hetkeksi pois. Annettiin siis tammalle aluksi vain leipää ja joka kerta kun otti leivän niin naksautettiin.

Tämä rupesi sujumaan aika nopeasti ja tamma lakkasi säikkymästä naksutinta. Keksittiin myös että on helpompaa ajoittaa naksu ja palkkaus, kun toinen antaa leipää ja toinen naksauttaa. Yhden henkilön kun on vaikeaa saada rajallisella käsien määrällään ajoitettua naksautusta juuri oikeaan kohtaan.

Hetken naksuteltuamme otimme kosketuskepin jälleen esiin ja nyt ongelmana on se, että tamma tuntuu kokevan kosketuskepin negatiivisena paineena. Sellaisena sen ei missään nimessä tulisi keppiä käsittää! Tuntuu kuitenkin, että pelkkää namin syöttämistä ja naksutteluakaan ei ole mielekästä sellaisenaan pelkästään jatkaa, koska siinä tilanteessa Fine ei ole naksahduksesta moksiskaan.

Tiedän nimittäin että Finesse osaa tarvittaessa myös “kusettaa”, eli olla säikkyvinään jotain asiaa jotta pääsis helpommalla. Tätä en missään nimessä halua tammalle opettaa. En myöskään halua opettaa sitä karsastamaan kosketuskeppiä, sillä sen pitäisi päinvastoin toimia motivaattorina hevoselle.

Hevosen ajatukset harhailivat ja aika pian se alkoikin vaikuttaa siltä että ei jaksa keskittyä yhtään.  Otettiin pari onnistunutta toistoa ja Mila juoksi tamman kanssa vielä muutaman kierroksen kentällä ravia. Lopetettiin sitten tempputuokio siihen.

Naksutin on kätevä kun sen laittaa kaulaan roikkumaan. Tammalla silmät luppaa kevätauringossa. 

Tämä tempputuokio olikin sellainen, että ihmiset oppivat tälläkertaa enemmän kuin hevonen.  Meille jäi käteen sen verran, että nyt tiedämme paremmin miten ja mihin suuntaan lähdemme Finessen kanssa tästä etenemään.

Keksin lopputuokiosta laittaa kosketuskepin päälle leivänpalasen ja johan heräsi tamman kiinnostus kosketuskeppiä kohtaan aivan uudella tavalla. Nyt sitten yritetäänkin näillä konstein saada myytyä kosketuskeppi tammalle hyvänä asiana.

Leivänpalanen kosketuskepin päässä toimii myös siinä mielessä, että sen avulla voi naksautuksen ja palkkion ajottaa tismalleen oikein. Nyt kun ongelmana on ehkä ollut se, että naksauttamiseen nähden palkka on tullut hieman viiveellä (vaikka kuinka yrittäis olla nopee!) ja täten tamman on ollut vaikea yhdistää asioita toisiinsa.

Finesse kun on herkkä tamma, niin sen kanssa kaikki totuttelu pitää tehdä pitkän kaavan kautta. Uskon ja luulen että parhaat lopputulokset saadaan aikaiseksi, kun ei kiirehditä vaan junnataan samaa asiaa niin kauan että kupletin juoni on täysin selkeä kaikille. Me siis junnaamme tässä niin kauan kuin tarve vaatii.

Tempputurpa odottelee tarhassa josko saisi tempputuokion päätteeksi vaikka ruokaa.

Meidän ensisijaiset tempputavoitteemme Finessen kanssa siis ovat:

• Saada tamma takuuvarmasti ehdollistumaan naksutukseen. Ehkä aloitamme jokaisen tuokion naksuttelulla ja namien syöttämisellä niin kauan, että tamma ei enää yksinkertaisesti hätkähdä ollenkaan naksahdusta
• Saada tamma suhtautumaan positiivisesti ja motivoituneesti kosketuskeppiin niin, että se ei koe sitä negatiivisena paineena

Ensimmäinen temppupäivä, pidempi raportti

Kaikki kuvat © Mila J.

Noniin. Olimme siis Finen toisen vuokraajan Milan kanssa tänään tallilla, hänen suostuessa minun aputemputtajakseni ja tapahtumien kuvaajaksi. Olin nimittäin etukäteen hieman huolissaan siitä, miten käteni tulisivat riittämään kaikkeen siihen mitä temppuillessa tarvitaan. Kaksi kättä kun ei meinaa kissojenkaan kanssa riittää.

Onneksi Mila siis tarjoutui tulemaan mukaan ja lähtöasetelma muuttuikin kertaheitolla astetta helpommaksi. Ylimääräinen käsipari helpottaa kummasti esim. pitämällä hevosen riimunnarusta kiinni. Allekirjoittaneen kädet kun olivat täynnä kosketuskeppejä, naksuttimia ja leipää.

Oli nimittäin odotettavissa ja ennustettavissa että Fine saattaa hieman säpsyä näin ensalkuun. Siksi onkin ainakin tässä vaiheessa tärkeää että hevosesta saa pidettyä kunnolla kiinni. Etenkään kun/jos ollaan kentällä muiden ratsukoiden seassa, ei ole kovinkaan suotavaa päästää hevosta karkuun ja villitsemään muitakin hevosia mukaansa.

Fine ei ollut alkuun ihan varma että onko tää hyvä juttu vai ei…

Olin itse varautunut siihen että tamma suhtautuisi epäilevästi kosketuskeppiin, mutta sille kosketuskeppiä suurempi kynnyskysymys olikin naksutin ja siitä lähtevä ääni. Emme oikein aluksi päässeet jyvälle siitä että yhdistääkö tamma säikähdyksensä kosketuskeppiin vai ei (se kun alkuun säpsyili koskettaessaan kosketuskeppiä). Niinpä päätimmekin Milan kanssa kokeilla ihan vaan ehdollistaa tammaa pelkälle naksuttelulle.

Toisinsanoen annettiin siis hevoselle leipää kädestä ja aina kun se otti leivän niin naksautus. Kaikesta oppikirjamaisuudestaan huolimatta tämä ei kuitenkaan sitten osoittautunut kovinkaan toimivaksi tavaksi juuri tämän tamman kohdalla. Huomattavissa kun oli että sille oli jäämässä tuo hätkähtelyn tapa päälle ihan puhtaana tapana, ilman että siihen enää loppuvaiheessa liittyi mitään varsinaista tunneperäistä säikähtämistä.

Olen tammalla ratsastaessani huomannut että jos se kyttää tai on pelkäävinään jotain, se rauhoittuu kummasti kun sille keksii jotain muuta tekemistä. Niinpä otettiin taas kosketuskeppi takaisin kuvioihin ja kun tammalla oli täten muutakin tekemistä (koskettaa turvalla palloa) kuin säpsyä pelkkää naksua, alkoi tilanne rentoutua ja homma sujua. Tamma valitsi siis itse kepin mukaan touhuihin heti alusta asti ja mitä muuta me siinä sitten tekemään kuin ottamaan se keppi suosiolla mukaan.

Välillä pidettiin pieniä taukoja ja käveltiin hetki ja sitten taas otettiin pari uutta toistoa. Itseltä vaatii jonkin verran keskittymistä lukea hevosta ja ennakoida milloin se saa kulloinkin tarpeekseen. Pyrin aina lopettamaan tempputuokiot mielummin hetkeä liian aikaisin kuin liian myöhään.

Väkisin jurnuttaminen siihen pisteeseen että kaikki osapuolet ovat väsyneitä kun on omiaan tappamaan kaiken innon ja motivaation koko touhusta. Tässä tuli nyt alkuun sitäpaitsi niin paljon uutta asiaa niin hevoselle kuin ihmisellekin, että parempi oli pitää senkin puolesta tempputuokio lyhyehkönä. Uuden asian opetteleminen kun kuormittaa aina enemmän kuin vanhojen tuttujen juttujen tekeminen.

…mutta lopulta uteliaisuus voitti!

Herkkyydestään huolimatta Fine on onneksi myös äärimmäisen utelias. Se lieneekin tässä alkuvaiheessa se ratkaiseva luonteenpiirre siinä, että tamma vähitellen tottuu naksuttimen ääneen.

Jo tässä tämänpäiväisessä, ensimmäisessä ja lyhyessä tuokiossa oli selkeästi jo kehitystä havaittavissa. Hevosen säpsyilyistä jäi se varsinainen säikähtäminen pois ja lopulta se oli vain liike, “tapa”. Välillä tamma unohti jopa “säikähtääkin” ja silloin se sai ekstrakehut. 🙂

Ensisijaisesti pyrin nyt totuttamaan ja ehdollistamaan tamman tuolle naksuttimelle ja kosketuskepille. Silloin sille on mahdollista opettaa sellaisia temppuja jotka eivät vahingossakaan ole vaarallisia esimerkiksi kengitys- tai muissa hoitotilanteissa.

Kun hevonen yhdistää tietyt temput naksuttimeen ja kosketuskeppiin, ei ole vaaraa että joku ihminen tietämättään ja vahingossa antaisi mitään ääni- tai käsimerkkejä jotka hevonen voisi tulkita temppupyynnöiksi väärissä tilanteissa.

Yksi syy jonka takia myös haluaisin Finen kanssa temppuilla on se, että toivon ja haluan sen tekevän hieman töitä saamiensa makupalojen eteen. Tämä ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tamma rupeaisi kerjäämään ja näykkimään ihmisiä makupalojen toivossa.

Pieni epäluuloisuus uusia asioita kohtaan on hevoseläimelle ihan tervettä…

…vai mitä?

Tämänpäiväinen tempputuokio auttoi minua jo askeleen eteenpäin Finesselle sopivimpien temppukeinojen suhteen. Se tarvitsee paljon rohkeutta ja kannustusta, mutta myös hyväntahtoista naurua hölmöjä “säikkyilyjään” kohtaan. Se tarvitsee aikaa tottuakseen uusiin asioihin, mutta se tarvitsee myös määrätietoisuutta ja vahvan ihmisen näyttämään sille tietä.

Hevonen tulee toivonmukaan oppimaan uusia asioita ja niin tulen minäkin, vähintään yhtä paljon kuin hevonenkin. En siis todellakaan läheskään aina tiedä ennakkoon että mitä oikein olen tekemässä, mutta sen takiahan tätä temppuilua tehdään, ottaakseni selvää!

Nyt vaan paljon toistoja ja mahdollisimman usein, että ehdollistuminen ja rutiini pääsee syntymään. Kunhan ehdollistuminen on tapahtunut niin nämä perusasiat ovat sen jälkeen kyllä kuin pyörällä ajo, ne eivät ihan hevillä unohdu.

Innosta puhkuen (ja tamma välillä vähän muistakin syistä puhkuen 😀 ) olen täten aloittanut kokeellisen “urani” hevostemputtajana. Ja innosta puhkuen katson tulevaan ja odotan innolla uusia yhteisiä tempputuokioita tamman kanssa ja toki myös mahdollista (ja toivottavaa) edistymistä.

Finessen omistajalle haluan lausua suurkiitokset siitä, että hän on antanut luvan hevosensa käyttöön tällaisissa “eläinkokeissa”. Uskon että naksuttelu ja kosketuskeppi tekee ihan hyvää tammalle muutenkin, noin niinkuin uusille ja omituisille asioille siedättymisen muodossa. Kaikki muu mahdollinen edistyminen onkin sitten bonusta.

Ensimmäinen tempputuokio jätti hyvän mielen ja odottelenkin täällä hyvin mielin seuraavaa tempputuokiota. 🙂

Ja lopulta epäluuloisinkin arkajalka huomaa, että temppuiluhan onkin ihan kivaa.

Ensimmäinen temppupäivä, pikaraportti

Eka temppupäivä oli tänään ja täytyy sanoa että hyvä mieli jäi ja positiivisin mielin jatkamme eteenpäin.  Tässäpä yksi kuva maistiaisiksi, tarinoin yhteisestä tempputuokiostamme paremmin huomenna kunhan olen ensin jäsentänyt tapahtumat päässäni ja saanut ehkäpä hieman nukuttua tämänhetkistä väsymystilaakin pois. Kiitos Milalle henkisestä tuesta, avusta ja kuvista. Olet korvaamaton. 🙂

Tämä blogin (valmis) ulkoasu on kyllä hieman kökkö tällä hetkellä, mutta toivottavasti kelpaa nyt toistaiseksi. Pureudun ja paneudun kyllä jossain vaiheessa tämän bloginkin ulkoasuun ihan kunnolla, mutta siihen asti tämä kelvannee.

Tempputurpailua

Kirjotinpa sitten eilen pitkän postauksen ja juuri kun olin aikeissa julkaista sen, niin tilttasi netti ja pyyhki koko sepustukseni taivaan tuuliin. Noh, yritän nyt tiivistää jotain olennaista sen bittiavaruuteen kadonneen viestin sisällöstä uudelleen ja muistella että mitä oikein tuli tarinoitua.

***

Olen aikaisemmin opettanut temppuja niin kesyrotille kuin kissoillekin, mutta koiraa en ole koskaan omistanut. Niinpä hevosen kanssa “temppuilu” onkin minun koulutushistorialleni kaiketi luonnollinen jatkumo.

Temppuintoiluni alkoi nyt jo edesmenneistä kesyrottaveljeksistä Vesasta ja Jenkasta, ja jatkui nykyisiin kolmeen kissaani, joiden kanssa ollaankin “tempputassuiltu” ahkerasti. Hevoset ovat olleet osana elämääni lapsesta asti, mutta omaa hevosta ei minulla koskaan ole ollut. Nyt kun sain vuokratammani omistajalta luvan “naksutella”, päätin ottaa askeleen kohti hevosten temppumaailmaa.

Kyseessä on siis ensimmäinen hevonen jonka kanssa temppuilua olisi tarkoitus harrastaa, mutta hevosen sielunelämä on minulle lähtökohtaisesti tuttu. Lisäksi temppumottoni nro. 1 kuuluu, että “tekemällä oppii”. En siis ole muutenkaan mikään “oppikirjakouluttaja”, vaan ajattelen että mutulla sekä tilannetta ja eläintä tarkkailemalla pärjää kyllä.

Aloitan yleensä temppuilun uuden tempputoverin kanssa, on eläin sitten lajiltaan mikä tahansa, yhdellä tai kahdella yksinkertaisella tempulla. Niiden opettelun aikana pystyy samalla hyvin hahmottamaan eläimen yksilölliset piirteet ja oppimistavat joiden pohjalta lähdetään etenemään.

Hevosen kohdalla ajattelin aloittaa targetingista, eli liikkeen kohdentamisesta. Siinä eläin opetetaan koskemaan turvalla tiettyä esinettä ja esineen paikkaa ja etäisyyttä muuttamalla voidaan säädellä tehtävän vaikeustasoa ja lisätä haastetta sitämukaa kun edellinen sujuu.

Targetingilla on mahdollista opettaa eläimelle myös tiettyjä liikkeitä, jotka yhdistetään käskysanaan tai muuhun merkkiin (itse käytän käsimerkkejä) ja esine johon eläin koskee, voidaan lopulta jättää pois.

Targeting-harjoituksiin tarvitaan toki myös asianmukaiset varusteet ja netissä minulle vinkattiinkin että harjanvarresta ja tennispallosta saa kätevästi askarreltua hevoskokoisen kosketuskepin. Kun löysin sattumalta kirpputorilta tuubillisen tennispalloja pilkkahintaan, niin eipä sitten muuta kuin Bauhausiin harjanvarsiostoksille ja hösseliks.

Kosketuskeppi on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan keppi, jonka päässä on pallo. Eläin on tarkoitus opettaa koskettamaan kuonollaan palloa. Kepin virka taas on, että sen avulla voidaan säädellä pallon etäisyyttä ja paikkaa niin eläimeen, kuin ihmiseenkin nähden.

En saanut kepistä yhtään kunnon kuvaa, mutta eiköhän niitä kuvia rupea tulemaan, viimeistään kun päästään tositoimiin.

Tässäpä vielä jotain temppufilosofiani pääpiirteitä, joita noudatan on tempputoveri lajiltaan sitten rotta, kissa, koira tai hevonen:

• Positiivinen vahvistaminen. Pakotteet eivät kuulu temppuiluun, vaikka ne arkielämässä joskus olisivatkin tarpeen.
• Tarkkaile eläintä. Mistä se pitää, mikä sitä motivoi, mikä pitää motiivin yllä. Huomaa myös kun eläin alkaa väsyä ja lopeta temppuilu mielellään ennenkuin eläin ehtii kyllästyä ja turhautua.
• Temppuilu ei ole haudanvakavaa puuhaa. Älä ota suorituspaineita tai pelkää virheitä. Ei ole häpeä ottaa askelta taaksepäin jos joku temppu osoittautuu sillä hetkellä liian vaativaksi tai muuten epäsopivaksi. Eläin ei mene virheistä rikki, kunhan temputtaja ottaa niistä opikseen.
• Iloitse onnistumisista, opi virheistä.
• Ota tempptoverisi laji- ja yksilökohtaiset piirteet huomioon.
• Löydä itsellesi ja tempputoverillesi sopivin temppuilumuoto: millaiset temput sopii teille parhaiten, millainen palkka, naksuttimen kanssa vai ilman…
• Tekemällä oppii. On hyvä omata teoriatietopohja tempputoverin lajista, lajityypillisestä käyttäytymisestä ja koulutuksen pääperiaatteista. Lopullinen tieto lajista, yksilöstä ja sille sopivimmista tempputavoista syntyy kuitenkin käytännön kautta. Rohkeasti siis vaan temppuilemaan!
• Temppuilu on ihmisen ja eläimen välistä suhdetta vahvistavaa toimintaa ja mukavaa vaihtelua arjen keskelle. Temppuilussa pääasia onkin, että kaikilla on hauskaa. Edetään siis eläimen ehdoilla, niin keneenkään ei kohdistu liikaa painetta eikä temppuilu muutu stressaavaksi.
• Jos jokin temppu ei ota sujuakseen, niin jätä se sikseen ja palaa myöhemmin asiaan. Kun homma ei suju, on sekä tempputoveria että itseä turhauttavaa ja motivaatiota laskevaa jäädä väkisin vääntämään.
• Lopeta aina onnistumiseen, niin jokaiselle jää tempputuokiosta hyvä mieli.

Linkitin tähän blogiin myös kissojeni sivut joilta löytyy tarkempaa infoa siitä, millaista tempputassuilua olen niiden kanssa harrastanut. Tarkoitus olisi myös koostaa tänne pieni teksti temppuilevista siimahännistä, eli kokemuksistani kesyrotan temppukoulutuksesta. Tämä blogi tulee kuitenkin itsessään keskittymään hevosen kanssa temppuiluun, omien kokemusteni kautta.